Kovan talven jälkeen jälleen kerran isoäitini perua oleva juhannusruusu aloitti kukintansa viikonloppuna. Kukintojen alkaessa ruusuni sai toisenkin ihalijan - kauriin. Aamukasteen aikaan päästin kissan ulos ja kuinka ollakaan juuri aukeamassa olevien kukintojen äärellä kauris oli poimimassa herkkuaamupalaa itselleen. Huidoin ja huikin, paukutin ovea ja kaikkea muutakin hätääntynyttä elämöintiä. Kauris katsoi minua suurilla silmillään aikomustakaan liikkua sijoiltaan. Tuli vähän outo olo. Siinä tovin tutkimme toisiamme. Minä olin sitä mieltä, että hän syö kauniit kukkani, joita olin jaksanut odottaa kokonaisen vuoden. Minä olin myös sitä mieltä, että hän syö minulta jotakin vielä enemmän, koska tämä on perintöruusuni ja sillä on tunnearvoa. Kauris kaiketi näki hätäni ja katsoi parhaaksi noteerata käytökseni ja lähteä minun helpotukseksi verkkaisesti kohti lähimetsää. - Kenties kauris palasi heti mentyäni aamupalansa pariin, koska sekin oli odottanut herkkuansa kokonaisen vuoden...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti