Jouluaatonaatosta joulupäivään olen ollut joulun vietossa perheen parissa. Nyt Tapanina on juhlinnassa ja juhlien kestitsemisessä välipäivä. Jouluna vieraana olleet isoimmat lapset puoliskoineen ovat porhaltaneet jo eteenpäin seuraaviin joulun juhlintoihin. Huomenissa odottelen sitten seuraavan lapsen perhettä ja pikkuista.
Tänään olen antanut aikaa itselleni. Nojatuolissani olen aloittanut kilkkunan* sulattelua. Välillä olen huolehtinut liinavaatehuollon tilasta, että kaikki on varmasti valmiina seuraavia vieraita varten. Ihan vaan toimettomana en ole kuitenkaan osannut tuolissani olla Tapanin vietossa. Kuitenkaan mitään perinteistä Tapanin ajelua en ole tehnyt, vaan tyystin tyytynyt nojatuolimatkailuun. Kurkkasin lankavarastooni Willa Tammistossa ja totesin, että tänne olinkin jättänyt ainoastaan langanloppuja. Mutta hetken siinä miettiessäni sain idean pikkuisten sinisten villasukkien rinnalle tehdä langanlopuista kettuhuivin. Huivihan ei tarvitse olla pitkä pikkumiehelle, joten neulomiseen riittävät sopivasti pikkuiset langan pätkät hyvin. Niin sitten syntyi muutamat langanloput hyödyntäen vielä yksi pikkupaketti pukinkonttiin ... Tapani-kettu.
* Meillä perinteisesti joulupöytään kuuluvat sekä kinkku että kalkkuna ja niitä sitten leikkisästi yhdessä kutsumme yhteisnimikkeellä kilkkuna.
Lopuksi talvinen kettusatu, vaikka lumettomassa kelissä Tapania vietetäänkin.
"Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana, kaukana Pohjolan tuntureilla. Ketulla oli tulenpalava kiire, sillä se oli myöhässä vuosittaisesta mittelöstä, jossa kilpailtiin kettujen viekkausmestaruudesta. Niinpä se päättikin poiketa tavanomaiselta polultaan oikaistakseen tunturien halki, vaikka lumessa tarpominen varmasti ottaisikin kunnon päälle. "Sen minkä voimassa häviää, sen ajassa voittaa", tuumi repolainen, joka oli viekkaudestaan muiden kettujen keskuudessa tunnettu.
Vitivalkoinen lumi pöllysi repolaisen tassujen alla, kun se hyppelehti kinokselta toiselle. Vauhti oli hurja: ketun tavoittaessa tunturinlaen toisensa jälkeen sen tulipunainen turkki näytti liehuvan liekkinä kimmeltävien kinosten ja sysimustan taivaan rajamailla.
Korkeimman tunturinlaen päälle päästyään kettu oli jo aivan puhki. Se ei enää jaksanut pitää upeaa, pörröistä ja juhlakuntoon suittua häntäänsä arvokkaasti asennossa, vaan häntä iskeytyi maahan ketun eteenpäin viilettäessä. Vauhti oli niin kova, että hännän huiskiessa tuntureita siitä sinkosi kipinöitä, jotka pitkänä nauhana kiemurtelivat saman tien taivaalle.
Lopulta kettu ehti määränpäähänsä, mutta sillä ei ollut kaiken kiireen keskellä aavistustakaan aiheuttamasta suuresta valonäytelmästä: kipinät tanssivat taivaalla, muuttivat väriään ja leimusivat upeana valomerenä kaikkien pohjoisen eläimien riemuna ja ihmetyksenä. Siellä niitä voi nähdä nykyäänkin, jos oikein hyvin onnistaa- revontulia, nimittäin."
Vitivalkoinen lumi pöllysi repolaisen tassujen alla, kun se hyppelehti kinokselta toiselle. Vauhti oli hurja: ketun tavoittaessa tunturinlaen toisensa jälkeen sen tulipunainen turkki näytti liehuvan liekkinä kimmeltävien kinosten ja sysimustan taivaan rajamailla.
Korkeimman tunturinlaen päälle päästyään kettu oli jo aivan puhki. Se ei enää jaksanut pitää upeaa, pörröistä ja juhlakuntoon suittua häntäänsä arvokkaasti asennossa, vaan häntä iskeytyi maahan ketun eteenpäin viilettäessä. Vauhti oli niin kova, että hännän huiskiessa tuntureita siitä sinkosi kipinöitä, jotka pitkänä nauhana kiemurtelivat saman tien taivaalle.
Lopulta kettu ehti määränpäähänsä, mutta sillä ei ollut kaiken kiireen keskellä aavistustakaan aiheuttamasta suuresta valonäytelmästä: kipinät tanssivat taivaalla, muuttivat väriään ja leimusivat upeana valomerenä kaikkien pohjoisen eläimien riemuna ja ihmetyksenä. Siellä niitä voi nähdä nykyäänkin, jos oikein hyvin onnistaa- revontulia, nimittäin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti