18.8.2013

O niinkuin omena



Omenaista elokuun viikonloppua aurinkoisessa säässä. Olen vallan tyytyväinen, että omenapuut tuottavat tänä vuonna omenia. Kuvassa on ensimmäisestä puusta keräämäni pärekorillinen omenoita. Se on mainio saavutus, sillä puu on pieni ja nuori.

Tämän vuotinen sato pikkupuusta oli siis montasataa prosenttia parempi kuin viime vuonna, jolloin sato oli tasan yksi omena. Se jätettiin puuhun odottamaan ja lopputuloksena oli, että hirvi nappasi  punaposkisen ainokaisen välipalakseen. 

Pihamaan omenapuiden sadosta on saatu nauttia ihan alusta saakka. Talovanhuksen 1950-luvun emäntä on ikivanhan kuvan perusteella istuttanut ensimmäiset kaksi omenapuuta tuolloin. Niitä on vuosikymmenien aikana hoidettu ja huollettu hyvin. Emme ole niitä  mekään poistaneet, vaan olemme antaneet puiden koristaa pihamaata. Puut tuottavat edelleen vuodesta toiseen hyviä hillo-omenoita.

Toisin on näin uudempien omenapuulajikkeiden kanssa. Myyrät ovat useamman puun tuhonneet järsimällä salakavalasti juuriston. Eipä ole ollut nauramista, kun keväällä lumien sulettua sentti sentiltä, on joutunut itsekin kallistamaan päätään kerta kerralta enemmän puuta katsoessa. Lopuksi on saanut todeta, että maasta on irronnut puutarhan tukikepin virkaan siirtynyt entinen omenapuu. 

Toinen on ollut puiden "parturi" eli hirvi. Olen saattanut iloita hyvin kasvuun lähteneestä puusta, mutta eipä aikaakaan kun puu on ollutkin hirven "valtatien" varrella ja näin ollen karsittu turhista oksista tienvarsien merkkikepin kokoon. 

Monta uutta omenapuuta on yritetty kasvattaa, mutta vain kaksi niistä sinnittelee tällä hetkellä parin omenapuuvanhuksen seurana. Ymmärrätte, että iloitsen aina uudesta sadosta kun sitä edes pärekorillinenkin saadaan. 

Kannan korilliseni kaupunkiin ja otan esille vanhan, hyväksikoetun omenapiirakan reseptin. Lopusta korillisesta valmistan oman reseptini mukaan makeaa kanelilla maustettua omenahilloa. Lettukestit jätskillä ja omenahillolla on varmasti tavoitteena ensi viikolla.


15.8.2013

Arjen sankarit

Photo: Willa Tammisto 
 
Rakkaat lukijat. En ole teitä unohtanut, vaikka  minusta ei viime aikoina ole juuri elonmerkkejä näkynyt tai kuulunut.
 
Minulla sattuu olemaan sellainen luonne, että kun johonkin hommaan ryhdyn, niin se viepi koko eukon mukanaan. Nyt syksystä alkanut arki on siis suorastaan imaissut minut sataprosenttisesti. Ei se ole mitenkään sitä, että en osaisi sanoa tietyssä pisteessä kaksikirjaimista sanaa - ei. Vaan oikeasti mielenkiintoiset asiat ovat aina vieneet minut syvälle asioiden ytimeen ja ihan vapaasta omasta tahdostani. Mielelläni niissä sitten piehtaroin aikani, kunnes taas ilmestyy jotakin muuta tosi mielenkiintoista.
 
En tiedä tunnistatteko itseänne siitä, että jos jokin projekti on menossa, että se meneillään oleva tehtävä on tehtävä loppuun, vaikka sitä olisi vääntänyt jo kellon ympäri. Siinä mennään periaatteella, että "minähän-en-sitten-kyllä-luovuta". Eli juttu on saatava valmiiksi, ellei nyt täydelliseen päätökseen, niin ainakin itseään tyydyttävään pisteeseen ennen siirtymistä unelle, levolle tai ns. vapaa-ajalle. Sivustaseuraajan mielestä liiallista tekemisen ahnehtimista eli kuin ei seuraavassa päivässä olisikaan yhtä monta tuntia.  Jotenkin sellainen asioihin perehtymisen intensiivisyys on kuitenkin minusta kiehtovaa ja ei siinä tohinassa sitten lasketa tuntien kulkua. Se nyt on epäolennaista.
 
Toisaalta tekemisilleen aikansa antava voi todeta olevansa olennaisen äärellä. Hän saa tehdä jotakin täydestä sydämestään ja sydämellään. Mielekäs tekeminen tuo tekijälleen elämään sisältöä. Sisällökäs elämä taas antaa tekijälle rikkautta jakaa elämässä saavutettua sisältöä muillekin. - Menipä filosofiseksi, mutta niin se vain on.
 
Toivon, että lukijani saat syksyssä edetä sinulle tärkeiden asioiden tai tehtävien äärellä. Toivon, että saat niistä voimauttavaa eloa ja oloa elämääsi. Oikein hyvää elokuun tummenevien iltojen aikaa. Nautitaan vielä lämmittävistä auringonsäteistä.
 
-------------------------
Kuva: Willa Tammisto - Lypsykoneelle jonottanut vuohi hurmasi minut täysin. Luottavaisin mielin vuohi poseerasi minulle ja samassa siirtyi tärkeään tehtäväänsä lypsettäväksi, että halloumi-juustoa saatiin tehtyä. Arjen sankari kyproslaisittain.

1.8.2013

Ovet auki kohti syksyä

photo: Willa Tammisto


Kotiin palattu, matkalaukut purettu, pyykit pesty, postit luettu ja arjen askareisiin sukellettu. Takana on paahtavan kuuma loma Kyproksessa. Se oli niin yhtäjaksoinen paahde, että en osannut sellaiseen edes varautua, saati uskonut sellaista ennalta-arvattavaa säätä olevan todellisuudessa olemassakaan, niin naivi minä olen kaikesta maailmanmatkaamisesta huolimatta. Aina siis oppii ja matkustaminen avartaa. 
 
Sitä vaan tähän maapalloon mahtuu todella sellaisia paikkoja, joissa kertakaikkiaan on termostaatti täysillä päällä monta kuukautta kaiken aikaa ilman vaihtoehtoja. Sateesta tai edes pilvistä ei siis ollut minkäänlaista tietoa tai edes havaintoakaan. Uskomatonta. Kaunistahan se oli, kun valkoiset rakennusten silhuetit loistivat korkealta paistavan auringon alla vasten sinistä merta ja kirkkaan sinistä taivasta.
 
Pientä itseanalysointia tuli tehtyä päivästä toiseen samaa kaavaa noudattavan säätilan äärellä. Joten en nyt tiedä, olisiko minun luonteelleni hyväksi, että aurinkoa olisi lähes 330 päivää vuodesta. Asiaa tarkemmin ajatellen, voisi loskan ja rännän maassa ikänsä tarponeena todeta oikeastaan tottuneensa liian hyvälle, kun on saanut nauttia niin monipuolisista sään vaihteluista. On ollut onneksi suomalaisilla meteorologeillakin tekemistä tässä Euroopan kolkassa. Ihmisilläkin on riittänyt luettavaa iltapäivälehdissä eri sääilmiöistä; eli joko niiden puuttumisesta tai liiallisesta tarjonnasta. On ollut onni, että sää on niin arvaamaton ja ennustuksetkin välillä pielessä, niin sitä jutun juurta on kestänyt ainakin nuo vastaavat 330 päivää vuodesta kylillä, turuilla ja toreilla ihmisten kesken. 
 
Tältä reissulta palanneena jäin miettimään, että kun Kyproksessa tavallinen kadunmies tai -nainen saattaa tehdä kotimeteorologina vuoden aurinkoisten kuukausien ennustuksen kerralla (sääennustuksen pahemmin pieleen menemättä), niin mistä sitä sitten jutellaan kylillä? Kenties jutellaan siitä, että kun meillä on aina tätä samaa ja muilla on niin vaihtelevaa. Ainahan sitä ihmisellä on pienoinen taipumus kuvitella muilla olevan asioiden paremmin ja haluta jotakin mitä itsellään ei ole. 

Istun sangen tyytyväisenä katsoessani kalenterin siirtyneen elokuuhun ja kohti syksyä. Vuodenaika-ihmisenä odotan nyt jo virkistäviä syystuulia ja sateita. Sateissakin on oma viehätyksensä - äänineen ja tuoksuineen. Vaikka tuskin tätä sitten muistan, kun loppusyksystä jo tuskailen märän koiran kanssa iltalenkillä pimeässä ja sateessa ties kuinka monetta viikkoa. Silloin päällimmäisenä lienee ajatus, että josko sitä sitten kohta saataisiin sitä vettä vähän kiinteämmässä ja valoisammassa muodossa.
 
Vaikka suomalainen sääennustus on vaihtelevaa kuin itse vuodenajat, niin on kuitenkin helppoa olla meilläkin joistakin asioista varma. Sellainen on suomalaiselle kotimeteorologille syksyn sateiden täsmäennustus. Syksyllä sataa, koska niin on asian laita ollut aina. Se tuntuu virkistävältä ja varmalta ajatukselta, että me todellakin saamme vettä. Se on meille yhtä varma kuin kyproslaisille on jatkuva auringon paiste. Vastaavasti kyproslaiset joutuvat sitten kamppailemaan päinvastaisen sääilmiön kanssa - niin saarivaltio kuin onkin. Huutavassa vesipulassa on vaikeata ennustaa: milloin mahdollisesti seuraavan kerran vesivarastoja saadaan täytettyä edes hiukan, milloin säännöstelyiltä voidaan pestä kotitalouksissa pyykkiä,  paljonko voidaan käyttää vettä suihkussa jne. Meille yhtä outo juttu kuin satavarma aurinko.

Hyvää viikonloppua ja nauttikaa niin auringon säteistä kuin sateista.

photo: Willa Tammisto