Joskus olen miettinyt, että milloin vanheneminen tapahtuu tai miten vanhenemisensa huomaa muutenkin kuin tuijottamalla syntymäaikaansa. Niinpä.
Luin ääneen suomalaista lastenkirjaa nuorimmille lapsilleni, kun sain vahvan ikääntymiskokemuksen. Poikani ovat jo vuosia surkutelleet, kun äidin lapsuudesta ei ole muistona yhtään videota - saati sitten dvd:tä - niitä kun ei ollut. Yhtä käsittämätöntä on, että äidin lapsuuden musiikkielämyksistä on olemassa vain yksi valtavan kokoinen Peppi- LP, mikä on kuin houkutteleva aarrelipas, sitä kun ei voi nykyisillä laitteilla kuunnella. Lukemassani lastenkirjassa lapset keskustelivat tekstiviesteillä ja lapuilla lähetetyt viestit mainitaan kivikautiseksi kommunikaatioksi - siis totaalisesti OUT. Niinpä.
Nykyajan lapset ovat teknisten kämmenenkokoisten tai sitä pienempien laitteiden parissa jo lähes kehdosta saakka. Minä näin henkilökohtaisesti ensimmäiset kannettavat kissankokoiset ja -painoiset (ellei painavammat) puhelimet työelämässä aikuisena. Tiiliskiven kokoisen "kännykän" omistin itse vasta vuosikymmen myöhemmin. Niinpä.
Minun lapsuudessani olivat kiiltokuvilla kuvitetut, kauniilla kaunokirjoituksella (nyk. käsialakirjoitus) ja mustekynällä kirjoitetut muistovärssyt IN. Oli hauskaa odottaa, mitä luokkakaverit ja ystävät sinne kirjoittivat. Viestitystä jaksettiin odottaa muutaman päivänkin. Onneksi kaunis muistovärssyalbumini - tosin jo melko rispaantunut - on tallella. Sitä on aikoinaan luettu ahkerasti ja monet muistot palaavat tänään mieleeni sivuja selatessa. Kuinkahan kyberavaruuteen lennätetyt tekstarit palaavat mieleen vuosikymmenten päästä? Niinpä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti