Syyspuolelle ollaan vuodenajoissa taas kierähdetty. Puutarhassa on aika elo-syyskuussa kulunut joutuisasti eli vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut tässä pikkuisessa sadonkorjuussani.
Satoa olen kerännyt viinimarjoista aina pottuihin, kurkkuihin ja porkkanoihin. Mehut on mehustettu ja hillot on hillottu. Tänä vuonna sain kerrankin oikein hyvän pensasmustikkasadon. Eli sain oikein perustellun syyn vatkata herkullista vaniljavaahtoa jälkiruoaksi mellevien mustikoiden kera. Vieläkin puskissa on notkuen kehittymässä lisää tulevia naposteluhetkiä.
Luumuja kävin jo maistelemassa, mutta pienestä suupielen vinoon vetävästä liikkeestä päättelin odottaa vielä seuraavaan viikonloppuun. Niitä sitten riittää taas tänäkin vuonna runsaasti, jotta luulisi perheen suoliston voivan hyvin.
Yksi kummallisuus tässä tämän syksyisen sadon runsaudessa on ollut. Tuossa lepopaikallani penkin kyljessä istuessani valtoimenaan notkuvan pihlajanmarjavarjostuksen alla, olen ihmetellyt olematonta omenavuotta. Joskus on niin, etten ehdi keräämään samassa vauhdissa, kun satoa tulee. Tänä vuonna jää aikaa istua ja ihmetellä alastonta puuta. Yhdessä puussa on yksi pullea yksilö eli sellainen Lumikin äitipuolen tarjoama malliomena. Toisessa puussa kolme ruttuuntunutta vaivaisyksilöä. Kolmannessa ja neljännessä puussa ei ole yhtään ainutta korjattavaa. Omenahillon sijasta täytyy siis tyytyä luumusoseeseen.
Mutta on hyvä, että jää myös sitä aikaa nauttia syksyn lumosta puutarhassa. Syksyssä pidänkin juuri vahvoista mausteisista väreistä. Niissä on samanlaista vahvuutta ja voimaa kuin ihmisenkin elämänkaaren syksyssä.
