 |
| Chicago 2012 // photo: Willa Tammisto |
Small talk on jotakin, mikä ensin tuntui ärsyttävän ja sai suomalaisen hitaan reagointikykyni säikähdystilaan. Yksi jos toinen ventovieras tuppautuu kyselemään kuulumisia, niin se tietty saa pidättäytyvän skandinaavin ajattelemaan, että mitä sinä siitä välität. Sanoja kun ei säästellä, vaan puhe pulppuaa iloisesti. Minulla olo oli kuin mörrimöykyllä, varsinkin kun tietää, ettei jutustelu mene pinnallista tasoa syvemmille vesille.
Totuttelu vie oman aikansa, kunnes pohjoinen viileys lämpenee. Nyt on oikeastaan hauskaa heittää läppää. Toisin sanoen alan ymmärtää jopa yhteisyyden tunteen luomista tätä kautta. Tuntuuhan se kivemmalta "kotiutua" cityyn, kun jopa jo päivittäin näkemänsä ihmiset tuntuvat moikkaavan ja huomioivan sinut. Olenkin puntaroinut, että olenko koskaan kotikulmilla lähikaupassa käyttänyt muita sanoja kuin "tack" ja "kiitos". Jos avaisi suunsa, saatettaisiin katsoa pikkuisen pitkään perään.
Amerikoissa palvelu puntaroidaan asiakkaiden huomioimisella ja jokainen otetaan todella VIP-henkilönä huomioon. Olen tietty kuullut, kuinka helposti saatetaan joutua oikeusteitse vastaamaan yhdestä jos toisesta asiasta, joten helpointa kaikille palvelualalla lienee siis hallita small talk mieluummin ylitsevuotavana kuin kitsastelevana versiona. Mutta siitä huolimatta täytyy juonessa olla mukana muutenkin, koska niin luontevasti se käy. Eihän kukko käskien laula.
Kyllä luulen, että meilläkin kaivattaisiin pientä sananvaihtoa, koska muistan, että Suomessakin on tullut palkituksi työstään kassahenkilö, jolla oli täkäläisen tavan mukainen ote asiakastyöhön.
Summa summarum - tätä oikeastaan kaipaakin sisimmässään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti