Ovet auki kohti syksyä

photo: Willa Tammisto

Kotiin palattu, matkalaukut purettu, pyykit pesty, postit luettu ja arjen askareisiin sukellettu. Takana on paahtavan kuuma loma Kyproksessa. Se oli niin yhtäjaksoinen paahde, että en osannut sellaiseen edes varautua, saati uskonut sellaista ennalta-arvattavaa säätä olevan todellisuudessa olemassakaan, niin naivi minä olen kaikesta maailmanmatkaamisesta huolimatta. Aina siis oppii ja matkustaminen avartaa. 

 

Sitä vaan tähän maapalloon mahtuu todella sellaisia paikkoja, joissa kertakaikkiaan on termostaatti täysillä päällä monta kuukautta kaiken aikaa ilman vaihtoehtoja. Sateesta tai edes pilvistä ei siis ollut minkäänlaista tietoa tai edes havaintoakaan. Uskomatonta. Kaunistahan se oli, kun valkoiset rakennusten silhuetit loistivat korkealta paistavan auringon alla vasten sinistä merta ja kirkkaan sinistä taivasta.

 

Pientä itseanalysointia tuli tehtyä päivästä toiseen samaa kaavaa noudattavan säätilan äärellä. Joten en nyt tiedä, olisiko minun luonteelleni hyväksi, että aurinkoa olisi lähes 330 päivää vuodesta. Asiaa tarkemmin ajatellen, voisi loskan ja rännän maassa ikänsä tarponeena todeta oikeastaan tottuneensa liian hyvälle, kun on saanut nauttia niin monipuolisista sään vaihteluista. On ollut onneksi suomalaisilla meteorologeillakin tekemistä tässä Euroopan kolkassa. Ihmisilläkin on riittänyt luettavaa iltapäivälehdissä eri sääilmiöistä; eli joko niiden puuttumisesta tai liiallisesta tarjonnasta. On ollut onni, että sää on niin arvaamaton ja ennustuksetkin välillä pielessä, niin sitä jutun juurta on kestänyt ainakin nuo vastaavat 330 päivää vuodesta kylillä, turuilla ja toreilla ihmisten kesken. 

 

Tältä reissulta palanneena jäin miettimään, että kun Kyproksessa tavallinen kadunmies tai -nainen saattaa tehdä kotimeteorologina vuoden aurinkoisten kuukausien ennustuksen kerralla (sääennustuksen pahemmin pieleen menemättä), niin mistä sitä sitten jutellaan kylillä? Kenties jutellaan siitä, että kun meillä on aina tätä samaa ja muilla on niin vaihtelevaa. Ainahan sitä ihmisellä on pienoinen taipumus kuvitella muilla olevan asioiden paremmin ja haluta jotakin mitä itsellään ei ole. 

Istun sangen tyytyväisenä katsoessani kalenterin siirtyneen elokuuhun ja kohti syksyä. Vuodenaika-ihmisenä odotan nyt jo virkistäviä syystuulia ja sateita. Sateissakin on oma viehätyksensä - äänineen ja tuoksuineen. Vaikka tuskin tätä sitten muistan, kun loppusyksystä jo tuskailen märän koiran kanssa iltalenkillä pimeässä ja sateessa ties kuinka monetta viikkoa. Silloin päällimmäisenä lienee ajatus, että josko sitä sitten kohta saataisiin sitä vettä vähän kiinteämmässä ja valoisammassa muodossa.

 

Vaikka suomalainen sääennustus on vaihtelevaa kuin itse vuodenajat, niin on kuitenkin helppoa olla meilläkin joistakin asioista varma. Sellainen on suomalaiselle kotimeteorologille syksyn sateiden täsmäennustus. Syksyllä sataa, koska niin on asian laita ollut aina. Se tuntuu virkistävältä ja varmalta ajatukselta, että me todellakin saamme vettä. Se on meille yhtä varma kuin kyproslaisille on jatkuva auringon paiste. Vastaavasti kyproslaiset joutuvat sitten kamppailemaan päinvastaisen sääilmiön kanssa - niin saarivaltio kuin onkin. Huutavassa vesipulassa on vaikeata ennustaa: milloin mahdollisesti seuraavan kerran vesivarastoja saadaan täytettyä edes hiukan, milloin säännöstelyiltä voidaan pestä kotitalouksissa pyykkiä,  paljonko voidaan käyttää vettä suihkussa jne. Meille yhtä outo juttu kuin satavarma aurinko.

Hyvää viikonloppua ja nauttikaa niin auringon säteistä kuin sateista.

photo: Willa Tammisto

Sateinen Suomen suvi

Viileyden lisäksi tästä kesäkuusta jäävät mieleen hyttyset ja sade. 

Tästä sitä pitäisi sitten notkistua juhannuksen jälkeen kohti loppuvuotta, vaikka kesäinen sää ei vielä ole  kovinkaan monena päivänä päässyt hellimään ja varsinaisia hellepäiviä ei ole ollut. Mökkielämässä ei ole tarvinnut vaatekaapissa koskeakaan siihen kesäisten vaatteiden pinoon. Ihan hyvin on pärjännyt kevään ja syksyn vaatteilla. Nuorimmat eivät ole valittaneet kuumuutta tai hinkuneet uimisesta vielä kertaakaan... 

Hyttyset ja minä on pahin mahdollinen yhtälö. Olemme aina kunnioittaneet toisiamme pitkällä etäisyydellä. Jos tuttavuutta on tapahtunut, niin seurauksena on ollut mielettömästi turvonneet ja kutiavat jäsenet. Olen ollut oikein tyytyväinen, ettei etelässä juurikaan ole ollut hyttysongelmaa, mutta perunpa puheeni tämän kesän osalta. Oli ilta tai aamu, niin inisijöitä riittää. Mutta kuuleman mukaan otolliset olot hyttysille on kauttaaltaan Suomessa. En edes halua kuvitella kuinka paljon niitä on pohjoisessa...

Vesi vanhin voitehista, jos asiaa ajattelee positiivisesti. Luonto tykkää, mutta ruohonleikkaaja vähemmän. Toisaalta luonnollekin liika on liikaa, kun juuri ne koko vuoden odotetut kauniit kukinnat repsahtavat uupuneena pitkin pituuttaan. Mikä pettymys...

Toisaalta asialla on aina se toinen puoli.  Kun pihalla ei  ole päässyt puuhastelemaan, olen tutustunut toden teolla pennun elämään. Karvavauvan kanssa on leikitty ja peuhattu. Ihanaa on ollut ajan kanssa tutustua uuteen perheenjäseneen. Pienen spurttauksen ja leikin jälkeen  pienokainen on sitten kömpinyt tutimaan pedilleen. Silloin tämä emäntä on kaivanut mapillisen sukujuuria ja työstänyt sukuselvityksiä. Kohta varmaan sääolojen innoittamana iskee sukkakuumekin eli tulee neulomishimo. Sukujuttuja ja sukkapuuhia en puuhastele hellesäällä...

Juhannuksena Suomen suvessa

Onneksi sää on ollut suosiollinen keskikesän juhlalle suomalaisessa suvessa. Aurinko on hyväillyt ja pienenpieni tuulen henki leyhytellyt hiljakseen silloin tällöin. Meillä on ollut ulos katettuna juhannusaaton ateria kaikkine perinteineen. Ihan kuin juhannuksen vietto olisi niistä kiinni. Toisaalta ne luovat turvallisen tunteen samalla tavalla kuin puolen vuoden päästä perinteisten ruokien äärelle kokoontuminen. Perinteistä kiinni pitäminen tuntuu  tärkeältä.

Poikani kävi hakemassa ilokseni juhannuskoivut, kuten olen vuodesta toiseen tottunut näkemään ulko-oven tai kuistin pielessä. Koivujen lävitse kulkeminen tuo mieleen astumisen suomalaisen suven ytimeen. Tuoreen vihreät juhannuskoivut näyttävät elämän voiman ja kutsuvat nauttimaan Suomen  suvesta parhaimmassa asussaan. Ainutlaatuisessa pohjoisen maamme suvessa on tarjolla hetken tuoksuja ja värejä. Kesä on niin lyhyt. Onneksi se kuitenkin on valoisa, jotta sen kesto tuntuu aavistuksen laveammalta.

Nautitaan näistä valon täyttämistä päivistä ja öistä. 

Hyvää juhannusta ja keskikesän juhlaa kaikille.

Tapaninpäivän sähköpaasto

Tapaninpäivä oli lapsuudessani päivä, jolloin lähdettiin sukulaisten luokse kyläilemään ja kyselemään joulun kuulumisia, maistelemaan jouluherkkuja ja katsomaan millaisia lahjoja toiset olivat saaneet. Aivan varhaislapsuudestani on muistikuva jopa kuuraisesta pakkasaamusta, kun istuin paksun vällyn alla ja matkasin hevoskyydissä kohti kirkkoa Tapaninpäivän perinteiden mukaan.

Tällaisia ajatuksia ja tarinoita minulla oli mahdollisuus kertoa tänään pitkien hiljaisten tuntien aikana Willa Tammistossa omalle nuorisolleni kuin menneet sukupolvet konsanaan ovat aikanaan tehneet. Tätä tiedonsiirtoa varten tarvittiin yli 13 tuntinen sähkökatkos, jolloin nuoriso ei ollut kytkettynä sähkövirtaan. Sähkökatkos nimenomaan oli niin totaalinen, että meillä ei toiminut nettiyhteydet 18 tuntiin ja kännykkäoperaattorini vaikuttaa sangen hiljaiselta 20 tunnin jälkeenkin tätä kirjoittaessani.

Tavoitteena oli lähteä kyläilemään mantereelle, mutta merenkäynti esti sen. Meillä oli hiljaista, kun kuuntelimme ulkoa meren pauhua, mikä kuulosti välillä kuin saarelle olisi syöksymässä juna mereltä. Meren pinta nousi, puita kaatui ja kaikenlaista tavaraa lenteli sinne sun tänne, jonkun talouden harava-antenni kaatui, lipputangot katkesivat kuin hammastikut - puhumattakaan isommista puista. Ihmisen pienuus ja haavoittuvuus luonnonvoimien kanssa mittelöinnissä tuli alleviivatusti esille.

Onneksi on puuhella, puilla lämmitettävät pesät, kaivot ja puucee modernien mukavuuksien ohella säästettynä. Myrskyn pauhun keskellä niillä oli lähes meditatiivinen vaikutus. Melkeinpä tekisi terää viettää sähköpaastoa sopivin väliajoin ilman myrskyn sysäystäkin, sillä niin tyhjentävä ja virkistävä kokemus se oli - ainakin äiti-ihmiselle.