Kesäkuu tuntuu huljuvan käsistä. Paljon yritän ehtiä tekemään pakollisia mökkielämän puuhia. Sitten loppuajan koetan hengästyksiin saakka pitää tiukasti kiinni niistä sielua ravitsevista tärkeistä minuuteista.
Olen amatöörimaalari, jolla pitää olla pensseli suurille vedoille ja laajoille linjoille. Menneellä viikolla sisätiloissa lattiapintaa maalatessa ja pihan kuistien rappuja kyllästäessä, mietin vuosikymmenten aikana kertyneitä juoksumetrejä pensselien vedoilla. Kovissa sääolosuhteissa vuosittaistakin retusointia tarvittaisiin vähän siellä sun täällä erilaisissa ulkopinnoissa ja kyllä elämä jättää jälkensä sisätiloissakin perheen ja lemmikkien jäljiltä. Jatkuvan ylläpitomaalaamisen jäädessä pois, huomaa kyllä melko pian laiminlyönnit. Työ on sitten sitäkin rajumpien pensselin ja telavetojen kautta tehtävä.
Tänään kävin läpi maalipurkkeja; löytyi käytettyjä, kuivahtaneita ja käyttökelpoisia. Olin meinaan jo eilen maalannut kaiken mahdollisen maalipurkeistani lattioihin... Enkä ihan niin desperaatti maalamisessani ole, että apostolinkyydillä tai velosipedillä olisin kehdannut lähteä mantereelta lisää maalia kantamaan. Matka on pitkä... Ilman maalaamista ei tästäkään päivästä kuitenkaan selvitty. Löysin käyttökelpoisen pikkupurkin vanhanajan vihreää ja siirryin pienempään pensselikokoon.
Maalipurkkia tikulla sekoitellessani syntyi ajatus käyttää väriä vanhaan puukynttelikköön. Punainen kynttelikkö kuului lapsuuden kotini jouluihin ja sitä katsellessa palautuvat monet muistot mieleen. Vähän aikaa sitten kyntteliköllä oli roskalavalle heittotuomio, koska äitini ei enää uskonut rapistuneella ja vähän palaneellakin puukyntteliköllä enää olevan jatko-osaa. Mutta onneksi hän sattui kysymään minulta, että haluaisinko sen siitä huolimatta. Halusin. Minulle se on vain se yksi ja ainoa oikea joulukynttelikkö. Eikä niitä muita lapsuudessa ollutkaan.
Tänään kynttelikkö sai elämäänsä vihreän jatko-osan muillekin kuukausille kuin joulukuulle - ja eihän jouluunkaan enää ole kuin puoli vuotta.
