Tapaninpäivä oli lapsuudessani päivä, jolloin lähdettiin sukulaisten luokse kyläilemään ja kyselemään joulun kuulumisia, maistelemaan jouluherkkuja ja katsomaan millaisia lahjoja toiset olivat saaneet. Aivan varhaislapsuudestani on muistikuva jopa kuuraisesta pakkasaamusta, kun istuin paksun vällyn alla ja matkasin hevoskyydissä kohti kirkkoa Tapaninpäivän perinteiden mukaan.
Tällaisia ajatuksia ja tarinoita minulla oli mahdollisuus kertoa tänään pitkien hiljaisten tuntien aikana Willa Tammistossa omalle nuorisolleni kuin menneet sukupolvet konsanaan ovat aikanaan tehneet. Tätä tiedonsiirtoa varten tarvittiin yli 13 tuntinen sähkökatkos, jolloin nuoriso ei ollut kytkettynä sähkövirtaan. Sähkökatkos nimenomaan oli niin totaalinen, että meillä ei toiminut nettiyhteydet 18 tuntiin ja kännykkäoperaattorini vaikuttaa sangen hiljaiselta 20 tunnin jälkeenkin tätä kirjoittaessani.
Tavoitteena oli lähteä kyläilemään mantereelle, mutta merenkäynti esti sen. Meillä oli hiljaista, kun kuuntelimme ulkoa meren pauhua, mikä kuulosti välillä kuin saarelle olisi syöksymässä juna mereltä. Meren pinta nousi, puita kaatui ja kaikenlaista tavaraa lenteli sinne sun tänne, jonkun talouden harava-antenni kaatui, lipputangot katkesivat kuin hammastikut - puhumattakaan isommista puista. Ihmisen pienuus ja haavoittuvuus luonnonvoimien kanssa mittelöinnissä tuli alleviivatusti esille.
Onneksi on puuhella, puilla lämmitettävät pesät, kaivot ja puucee modernien mukavuuksien ohella säästettynä. Myrskyn pauhun keskellä niillä oli lähes meditatiivinen vaikutus. Melkeinpä tekisi terää viettää sähköpaastoa sopivin väliajoin ilman myrskyn sysäystäkin, sillä niin tyhjentävä ja virkistävä kokemus se oli - ainakin äiti-ihmiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti